maanantai 13. marraskuuta 2017

Tuntemuksia


Lukion jälkeen pidin välivuoden sillä en tiennyt mitä haluan opiskella, pohdin lääkistä, psykologiaa, sosiaalipsykologiaa ja mitä kaikkia näitä vaihtoehtoja nyt oli. Lopuksi kuitenkin hain sairaanhoitajaksi, itse asiassa tämä oli ainoa sisäänpääsykoe johon oikeasti osallistuin. Olin laittanut ensimmäiseksi vaihtoehdoksi Metropolian. Pisteeni eivät kuitenkaan riittäneet edes Metropolian sisäänpääsykokeeseen, meinasin luovuttaa. Menin kuitenkin vastentahtoisesti Arcadaan tekemään sisäänpääsykokeen ja olin hyvin lähellä jättää senkin kesken. Kävin muistaakseni mamman kanssa hyvin pitkän puhelun miksi minun pitäisi jäädä odottelemaan viimeistä haastatteluosuutta kun en kuitenkaan ole riittävän hyvä päästäkseni Metropoliaan ja en halunnut muualle opiskelemaan. Voi sitä ilon päivää jolloin mamma laittoi minulle töihin viestiä että olen päässyt sisään Metropoliaan. 
Oli siis hyvin lähellä ettei minusta olisi tullut sairaanhoitajaa, lähes sattumaa että olen päässyt näin pitkälle.  Sattuman kautta olen myös täällä Tukholmassa. Hassua. 

Täällä Tukholmassa ollessani koen että olen löytänyt itsestäni huimasti uusia puolia, eniten kaikesta olen kasvanut sairaanhoitajana enemmän kun koskaan pystyin edes mielikuvituksessani kuvittelemaan. Työ mitä täällä joka päivä teen on se mitä olen unelmoinut pystyväni tekemään sairaanhoitajana, saan toteuttaa itseäni tavalla jota en edes osaa sanoin kuvailla. Tunnen olevani oikeassa paikassa. Fakta on valitettavasti kuitenkin se että aikani täällä on rajallinen ja koen taas olevani eksyksissä, mitä seuraavaksi? Mitä haluan tehdä kun palaan Suomeen? 
Toki onhan minulla vakituinen työpaikka josta olen vain virkavapaalla. Mutta haluanko palata takaisin entiseen? Haluanko työskennellä sairaanhoitajan Suomessa? 

Ahdistus iski nyt yövuoroissa kun ymmärsin että seuraava työvuorolista täällä menee jo maaliskuun loppuun. Kohta on pakko tehdä päätöksiä, päätöksiä joita olen lykännyt siitä asti että tänne tulin. Ainoa asia mitä tällä hetkellä tiedä on että haluan nauttia täällä työskentelemisestä, haluan oppia kaiken mitä tässä lyhyessä ajassa voin täällä oppia ja että elokuussa 2018 vietämme ihanat häät. 

Yhtä paljon kun minua jännitti tänne Tukholmaan muuttaminen, minua pelottaa takaisin tuleminen. Kun kerran on hypännyt tuntemattomaan onko takaisin paluuta? Mitä haluan seuraavaksi saavuttaa? Jos palaan takaisin vanhaan työhöni katkeroidunko? Onko hoitoala Suomessa ala jossa koen että voin toteuttaa itseäni jatkossa? Koen että olen kehittynyt täällä ja kunnianhimoni ja tiedonjanoni on loputon, jos menen takaisin pystynkö siellä kehittymään? Petänkö itseni? Olenko tullut tänne asti, vaan palatakseni takaisin siihen mitä olin aikaisemmin? 

Minulla on enemmän kysymyksiä kun vastauksia, ja tiedostan että minulla ei tarvitse olla vastauksia. Jos jotain olen oppinut viimeisen kolmen kuukauden aikana niin sen että pitää vaan luottaa siihen että asiat järjestyy. 

Tänne Tukholmaan muuttaminen on kuitenkin yksi elämäni parhaista asioista mitä olen tehnyt. Vaikka on rankkaa olla yksin ja väsyttää niin olen niin onnellinen sekä kiitollinen. Tiedän että mitä ikinä päätän seuraavaksi tehdä, teen sen täydellä sydämellä ja kaikella tällä kunnianhimolla ja rakkaudella mitä olen täällä kerännyt itseeni. 

♡ Tanja 




maanantai 30. lokakuuta 2017

Kuulumisia


Moi!

Täällä ollaan ihan hengissä vaikka olenkin ollut hirmuisen huono kirjoittelemaan aktiivisesti. En tiedä olenko ainoa mut jotenkin samaistun tällä hetkellä hirmuisesti karhuihin, haluan vaan syödä kaikkea (paljon) ja nukkua kevääseen asti. Olen siis syönyt ja nukkunut, tehnyt töitä ja käynyt kotona Suomessa kertaalleen.

Okei, oon kanssa nähnyt ystäviä, mamma kävi täällä sekä O ja oon löytänyt hääpuvun (!!), suunnitellut joulukortteja ja tyhjentänyt netflix valikoimaa. Onhan siinä kaikkea, ei en ole käynyt salilla. HUOMENNA menen ennen töitä. 

Jotenkin joka syksy pimeys iskee tosi kovaa minuun, tuntuu että voisin vaan nukkua, ei jaksa tehdä mitään ylimääräistä. Siihen kun lisätään että olen ollut täällä Tukholmassa nyt kolme kuukautta niin voin kertoa että kuherruskuukausi on ohi, kaikki ei ole enää uutta ja ihmeellistä. ARKI iski. 

Arki täällä on kuitenkin hyvin erilainen kun kotona Suomessa. Liittyy vahvasti varmasti siihen että olen täällä yksin. Koen että yksin olemisessa on paljon hyviä ja huonoja puolia, koen että on ihanaa että on sitä aikaa tehdä mitä itse huvittaa. Huonona puolena on että asiat jotka eivät huvita jää helposti tekemättä. Kuten siivoaminen, on vain omat sotkut ja kukaan muu ei niitä näe, niin miksi ottaa stressiä siivoamisesta? Samalla kaipaisin että joku patistaisi salille ja mahdollisuutta vaan soittaa ystävälle että tarvitsee extempore terapeuttisen kahvittelu session. Arki täällä on jotenkin myös huomattavasti stressittömämpi. Ehkä kotona kuitenkin on ollut paineet ylläpitää ystävyyssuhteita, parisuhdetta, treenata ja kaikkea muuta, mikä sitten on todennäköisesti aiheuttanut stressin tunnetta. Täällä ollessani olen myös huomannut ja myöntänyt itselleni miten uupunut olin töistä ennen tänne muuttoa, sekä miten hirveä ihminen olen ollut kun olen ollut uupunut. Anteeksi kaikilta jotka ovat joutuneet tätä mahdollisesti kestämään. 


Arkeni Tukholmassa on hyvin yksinkertaista, eipä oikeastaan ole kuin työ. Vapaa-aikanani suunnittelen häitä, joulukortteja ja yleensä seuraavaa Suomen visiittiä. Töitä tuntuu kun olisi enemmän vaikka viikkotunti määrä on hieman pienempi kuin Suomessa, tämä on hämmentävää. Toki työ on myös huomattavasti hektisempää ja uuvuttavaa täällä, ihan vaan se hälinä päivystyksessä väsyttää hirmuisesti vaikka olisi rauhallinen päivä. Minut on myös koulutettu hyvin nopeaan tahtiin, tuntuu että on niin paljon uutta ja ihmeellistä että sekin toki uuvuttaa. Töihin kun menee ei koskaan tiedä mitä sinä päivänä tulee kokemaan. Nautin kuitenkin työskentelystä täällä, mikä on ihana tunne, mennä kotiin työpäivän päätteeksi väsyneenä mutta hymyssä suin. Toivoisin että kaikki voisi tuntea näin. Vaikka arki täällä tuntuu ehkä muuten tylsältä ja yksinäiseltä niin työ tuntuu antavan vaan joka päivä enemmän. Olen kasvanut sairaanhoitajana aivan uskomattoman paljon, saanut myös suuren annoksen itseluottamusta.

Asia minkä koen että myös on muuttunut on ajattelutapa. Olen huomattavasti positiivisempi, jos ei lasketa edellistä viikkoa. Uskon että tämä on tullut osittain ihanista kollegoistani täällä jotka omaavat perin ruotsalaisen positiivisen elämänasenteen. Tuntuu samalla siltä että olisin löytänyt taas kaikkien vuosien jälkeen itseni, rasittavaksi asti hymyilevän, halailevan ja auttavaisen itseni. 

Vaikka täällä on mukavaa, työ on mahtavaa ja koen että voin kaikin tavoin itse tällä hetkellä hyvin, on kuitenkin hirmuinen koti-ikävä, tietenkin. Tuntuu että mitä pidempää täällä oon sitä pahemmaksi koti-ikävä muuttuu. Onneksi sain joulun jälkeisen viikon lomaa, toki olisin mielummin itse joulun ollut lomalla. Saan viikon maata omalla koti sohvallani ja rapsuttaa koiraa sekä ajaa omalla autollani (kyllä minulla on niin hirmuinen koti-ikävä että ikävöin jopa autolla ajamista). Hyvin täällä silti pärjäilen. 

♡ Tanja

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Treenaaminen ♡

Siinä se on heti otsikossa. Ei huvita, ei kiinnosta ja kun väsyttää töiden jälkeen sipsipussi lohduttaa. Sisälläni vallitsee hirmuinen ristiriita, samalla ärsyttää että olen TAAS aloituspisteessä, toisaalta haluan olla itselleni armollinen ja hyväksyä että kaiken muun uuden keskellä ei ehkä tarvitse jaksaa tai pystyä. Ehdinhän treenata lopun elämää, vai miten se meni?


Eniten itseä ärsyttää että olen taas tippunut kyydistä. Keväällä treeni maistu hyvin ja oli mahtava fiilis kun mikään ei estänyt mua vetämästä 10 viikon dietin loppuun! 

En ole koskaan ollut hirmuisen urheilullinen, olin lapsena se joka vihasi koulun liikunta-tunteja. Uinti ja tanssi ovat olleet periaatteessa ainoat liikuntamuodot joista olen nauttinut, toki en hirmuisesti mitään kokeillut. 

Kun 18-vuotiaana aloitin työt kassalla loppui säännöllinen tanssiminen, tämän piti olla tilapäistä mutta kassa urani jatkuikin 4,5 vuotta. Jossain vaiheessa tajusin kuten moni muukin varmaan siinä kahdenkympin kiepeillä että enää ei voinut harmittomasti syödä mitä tahansa (HIRVEÄÄ!) ja yhtäkkiä ei enää kasvanut kun leveys suunnassa... 

Jossakin vaiheessa totesin että asialle on jotakin tehtävä ja päädyin kuntosalille. VOI ETTÄ, MITEN PALJON JOTAKIN VOI VIHATA!? Miten voi tuntea että kaikki tuijottaa, et osaa mitään ja hikoilet siitä että hengität salilla. Kaikki muut näyttää niin hyvältä ja itse ei halua edes katsoa peiliin. Noh, oli synkkää ja ei en todellakaan viihtynyt omassa kehossani. Monen mutkan, monen nettivalmennuksen, onnistumisen, epäonnistumisen ja pt-valmennuksen jälkeen löysin vihdoin ja viimein Bull's all out (netti)valmennuksen. 

Olen ollut nyt mukana BAO:ssa (Bull's all outissa) nyt vuoden  ja ennen Tukholmaan muuttoa söin puhtaasti, treenasin ja nautin siitä. Kävin salilla koska halusin kehittyä, joka treeni oli haaste astua mukavuusalueen ulkopuolelle ja voi että siitä sai energiaa! 

Kesällä vedin re-dietin 80%, johon olin tosi tyytyväinen. Mieli oli tooosi väsynyt 10 viikon tiukan dietin jälkeen ja keskittyminen ei ollut parhaimmillaan. Sitten tuli tää Tukholmaan muutto... ja kaikki vaan jäi. Kaikki energia meni asioiden hoitamiseen ja stressi tasot oli niin korkeat että näin jälkikäteen mietittynä niin oli hyvin outoa että en tullut kipeäksi ennen kun muutto oli jo ohi.

Olen täällä hankkinut sali jäsenyyden ja meillä on huippu sali töissä. Olen jopa käynyt treenaa pari kertaa. Väsymys kuitenkin painaa ja toiseksi niin on myös älyttömän ahdistavaa mennä salille jossa ei löydä mitään! 
Ai että miten kaipaan omaa tuttua salia, miten voin laittaa musan täysille ja vaan keskittyä treenin 100%. Täällä vaan ahdistaa kun ei löydä mihinkään, ja kaikki on uutta. Ei edes salilla treenaaminen ole tuttua ja turvallista....

Nonni siinä oli piitkä ja hieno selitys minkä oon kehittänyt itselleni miksi en ole treenannut. Nyt olisi vissiin aika katsoa itseään peiliin ja todeta että motivaatio ei tule itsestään, eikä aina ole motivaatiota mutta silti on vaan mentävä ja tehtävä. Toki ehkä sain hieman uutta motivaatiota kun kävin kokeilemassa hääpukuja ensimmäistä kertaa. 


Missä menee selityksen ja oikean syyn raja? Koska on vaan oikeasti väsynyt ja koska on laiska? 
Olen itse vasta alkanut oppimaan milloin olen oikeasti väsynyt ja koska on oikeasti ihan ok vaan olla. Muutto Tukholmaan on ollut iso prosessi ja on uuvuttanut, tämä on ihan ok. Nyt kuitenkin on otettava itseään niskasta, arki rutiineja ei täällä vielä ole. Kaikki muut rutiinit on pitänyt luoda uudestaan joten myös treeni rutiinit, se oli vaikeaa kotona suomessakin joten vaikeaa se on varmasti täälläkin mutta sitäkin palkitsevampaa! 

Näillä sanoilla ja sekavilla kirjoituksillani niin lupaan treenata tulevalla viikolla 4 kertaa!


Tsemppiä kaikille ensi viikkoon, treenatte tai ette ! 

♡ Tanja 

torstai 28. syyskuuta 2017

Häähömpötystä ♡

HEEI! 

https://fi.wikipedia.org/
Halusin vaan jakaa tätä onnea tänne. 
Sillä me saatiin vihkiaika Pyhän Laurin kirkosta!! 

Miksi tämä on niin ihmeellinen asia? 
Pyhän Laurin kirkko Vantaalla on Suomen suosituin vihkikirkko  ja minä menetin etuajo-oikeuteni kun siirsin kirjani tänne Ruotsiin. Olin jo aivan varma että emme tule saamaan kirkkoa, ja koin jotenkin etten toista kirkkoa haluaisi, mietimme jo monia muita vaihtoehtoja. Enää ei kuitenkaan tarvitse onneksi murehtia sillä laitoin kuitenkin hakemuksen hakuviikolla ja saimme kun saimmekin vihkiajan! 

Nyt alkaa häät tuntuu jotenkin todelliselta, tämä ihan oikeasti tapahtuu? Pitää vissiin tosissaan alkaa tekee jotakin, eikä vaan vasemmalla kädellä.

Ensi viikolla toinen kaasoistani tulee Tukholmaan viikonlopuksi, ehkä menemme katselemaan mekkoja? IIK! Jos siis saan vielä sovitusaikoja viikon varoitusajalla... 

Olemme muuten aloittaneet häiden järjestelyt todella hyvissä ajoin, reilu vuosi sitten. Tunnen itseni ja askartelen muutenkin paljon joten halusin aikaa, niin ettei tulisi järkyttävä stressi. Olin myös kaasona tänä kesänä, heidän häitään kun alettiin suunnittelee viime vuonna olin itse juuri mennyt kihloihin ja pyöriteltiin hääpäiviä. Siinä kaikessa tohinassa huomasin että kesän 2018 kesälauantait oli monessa juhlapaikassa jo varattuja, iski paniikki, ja aikamoinen ahdistus jos rehellisiä ollaan. Onneksi lopuksi löysimme meille täydellisen paikan. 

Tähän asti meillä on varattuna: 

Kirkko ✓
Juhlapaikka ✓
Valokuvaaja ✓
Bändi ✓


Löysin Stockmannilta ennen muuttoani Tukholmaan tällaisen ihanan kirjan. Toivoin että tähän mahdollisesti pystyisi kokoamaan kaikki hääjutut, ja ehkä roikkuisi reissuissa ja menossani mukana... Löytyy kaikki mitä tarvitsee hääsuunnittelussa huomioida, muovitaskuja, tyhjiä sivuja ja yhtä sun toista muuta. Aika jenkkityyliin tehty Wedding Planneri, jotakuta voisi myös häiritä että sisältö on englanniksi. Olen aloittanut täyttämisen ja tuntuu kuitenkin ihan kivalta ja kompaktilta. 


Nyt pitää vissiin oikeasti ottaa pää puskasta pois ja alkaa oikeasti suunnittelemaan, alle vuosi aikaa enää ja ei nää asiat vissiin itsestään järjesty... On vaan niin paljon kaikkea mietittävää, kukkia, värejä, kutsuja, STD-kortteja, vieraslista... 

Mutta ei stressiä, ei tässä kiirettä vielä onneksi ole. 

♡ Tanja 

tiistai 19. syyskuuta 2017

Breaking the comfort zone

Mukavuusalue. Kun kaikki on mukavaa ja kivaa, tuttua ja turvallista, ei yllätyksiä arjessa.
Siihen vaipuu nopeasti ilman että edes oikeastaan huomaa, autopilotti on päällä, mitään ei tee siksi että sitä oikeasti haluaa tehdä vaan siksi että niin on aina tehnyt. 

Nyt kun mietin ja pohdin itseäni, olen aina tykännyt että tuttu ja turvallinen on hirmu tylsää. Nyt kun pysähdyn miettimään niin en ihmettele ollenkaan miksi on ollut niin eksynyt ja turhautunut olo viimeiset vuodet. Mikään ei ole haastanut, kaikki on ollut tuttua, turvallista ja mukavaa. 
Mutta nyt ei kyllä enää ole! Ei ole tuttua, turvallista tai mukavaa. On uutta, uutta, ja uutta. Suoraan sanottuna on kyllä jo aika uutuus-ähky. 

Olin henkisesti yrittänyt valmistautua tänne Ruotsiin muuttamiseen, olin valmistautunut siihen miten töissä tunnen itseni tyhmäksi ja osaamattomaksi. On tämä kuitenkin ollut ihmeellistä, ärysttävää, turhauttavaa ja hämmentävää. Byrokratia ei ole ystäväni, ei varmaan missään, ei myöskään täällä. Mutta byrokratiaan olin yrittänyt henkisesti valmistautua, silti yhtä kamalaa paperisotaa.

Mihin en ollut ehkä valmistautunut oli se kaikki muu... Kun ruokakaupassa käyminen on ahdistavaa sillä et löydä mitään tuttua (paitsi Santa Marina taco/tortilla osasto), laskuja ei makseta samalla tavalla kun suomessa (?!), ovet pitää lukita avaimella ulkopuolelta, eksyminen joka kerta kun yrität pyöräillä kotiin.. Kun tuntee itsensä tyhmäksi ja turistiksi 99% ajasta... alkuun se huvitti nyt kun on mennyt kaksi kuukautta niin ei kyllä naurata enää.
Esimerkiksi viime perjantaina oli työpaikan juhlat, ensin minulla oli paniikki mitä pukea päälleni, sitten en meinannut löytää itse paikkaa ja kun sinne lopuksi löysin niin totesin että juomalista oli aikamoista hepreaa ja join vodka-battreya ne pari drinksua mitä join. Oli hieman hämmentävää, pakko myöntää.

Monta kertaa olen miettinyt että olisiko tämä tullut tehtyä jos olisin tiennyt näistä fiiliksistä ja kaikesta, en tiedä, mutta ihan sama täällä ollaan!

Ensi viikolla tulee kaksi kuukautta siitä että muutin, onhan asiat helpottunut, en soittele enää mammalle ja O:lle ihan yhtä monta paniikkisoittoa. Enään ei töihin meneminen jännitä samalla tavalla ja ruokakaupassa käyminenkin onnistuu kun vaan ensin suunnittelee mitä sieltä hakee. Mamma oli täällä viime viikonlopun, oli aivan ihanaa saada kierrellä kaupunkia ja höpistä kaikkea tyhmää! Koti-ikävä tuli sunnuntaina kun mamma lensi kotiin, mutta enhän ole ollut kotona kohta kolmeen viikkoon, ihmekös tuo. Olen kun pieni lapsi ja lasken päiviä torstaihin kun pääsen taas omalle sohvalle O:n kainaloon rapsuttamaan nuuttia. 3 työvuoroa enää!

Minä olen rikkonut oman mukavuusalueeni, itseasiassa räjäyttänyt sen. Mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen ei ole mukavaa, kuuluukin tuntua ikävältä alkuun. Karu totuus on että minulla on täällä ainoastaan työ, ja sali. Olen vitsaillut että parhaat kaverini Ruotsissa on viaplay, netflix ja cmore. On ollut lukemattomia iltoja kun olen itkenyt ja syönyt hirmuisia määriä sipsejä, tunnesyöppö kun olen. Mutta täällä ollaan, olen tyytyväinen päätökseeni lähteä tänne ja suurimman osan ajasta osaan jopa jo nauttia täällä olemisesta.

♡ Tanja

torstai 7. syyskuuta 2017

Olen menossa alle vuoden päästä naimisiin!

Oli tarkoitus tehdä tämä kirjoitus jo häiden vuosipäivänä, mutta se tuli ja meni, jonkun aikaa sitten. Tässä kun on ollut hieman kaikkea enkä ole jaksanut/ehtinyt kirjoittamaan niin paljoa kun olisin toivonut. Nyt kuitenkin rakkaan ystäväni häiden jälkimainingeissa, kaason pestistä suoriuduttuani, tuntuu oikealta julkaista tämäkin teksti.

Todennäköisesti lukijakuntani koostuu suurimmaksi osaksi ihmisistä jotka tietävät ja tuntevat minut ja O:n. Kaikki eivät ehkä kuitenkaan tiedä miten meidän tarinamme sai alkunsa, minun sohvaltani (kyllä, kaikki on mahdollista).

Me olemme tavanneet noin kolme ja puoli vuotta sitten. Olimme kavereiden kanssa menossa keikalle jota ennen istuimme minun luonani jännittämässä lätkän MM pronssiottelua. Sattumoisin yksi kaverin kaveri ei päässytkään ja oli myynyt lippunsa eteenpäin, O:lle. O tuli tietenkin myös minun luo ennen keikkaa. Siinä me tutustuttiin sohvallani istuen höpisten kaikesta ihmeellisestä. Tästä illasta on nyt kulunut 3,5 vuotta. Olemme periaatteessa asuneet yhdessä siitä asti että tutustuimme. Sohva myytiin sillä se ei sopinut uuden kotimme sisustukseen, mutta O on roikkunut mukana arjessani. Myöskin aikoina jolloin en itsekään tahtonut jaksaa kaikkea myllerrystä, ja alle vuoden päästä hänestä tulee minun aviomieheni, jaiks!

Elämämme on yhtä arjen seikkailua yhdessä. O jäi Vantaalle yksinhuoltajaksi koirallemme, ja kukilleni, minun muuttaessa Tukholmaan. Ainoana toiveena hänellä oli muuttoni suhteen, että tulisin kotiin pari kuukautta ennen häitä, jottei kaikki järjestely jäisi hänelle. Ikävä on välillä järkyttävä mutta kiitollisuus ettei hän vastustanut muuttoani tänne on sanoin kuvaamattoman suuri. ♥

Tarinamme ei ole perinteisin, mutta se on meidän, niin haluan myös että meidän häät ovat - meidän. 
Juhlat meidän kahden rakkaudesta. Ällöä, mutta kun nyt kerran tehdään niin tehdään sitten kunnolla.

Suunnittelut ovat ja aloitettu ja kirjoittelen niistä enemmän kunhan vielä pari tärkeää palasta saadaan paikoilleen.

♡ - Tanja

maanantai 21. elokuuta 2017

Ensimmäiset 27 päivää Tukholmassa

27 päivää sitten olin hermoraunio, itkin ja nauroin. Yritin epätoivoisesti pakata, vaan repiäkseni laukut auki uudestaan aloittaakseni taas alusta. Kauhistutti ja vatsa oli ihan täynnä perhosia, jännitti niin paljon että oksetti. Itketti jättää koira äidin hoivaan ja lähteä kohti tuntematonta. Onneksi en kuitenkaan yksin ollut, O lähti muuttomatkalle mukaan.

Fiilikset lähteä Suomesta oli järkyttävät, tuntui isolta hypyltä tuntemattomaan. Kun lähdin en tiennyt mitään muuta kun että seuraavana päivänä saisin allekirjoittaa vuokrasopimuksen ja saisin asunnon avaimet. En tiennyt koska työt alkavat tai koska saan seuraavan palkan. Asunnostakin tiesin vain että se olisi 44 neliötä ja osoitteen.

Näin 27 päivää myöhemmin muistan nuo tunteet kun se olisi ollut eilen. Paljon on ehtinyt tapahtua näiden päivien aikana. 

Asunto oli heti alkuun todella iloinen yllätys! Tuntuu juuri remontoidulta ja on kivalta alueelta. Töihin pääsen pyörällä vartissa, lähes naapurissa on pohjoismaiden suurin kauppakeskus ja lähellä on sekä juna, raitiovaunu että tunnelbana. 10 min kävelymatkan sisällä on myös niin monta kuntosalia etten ole vieläkään saanut valittua mihin haluaisin ottaa jäsenyyden, valinnan vaikeus. Ihanan tulevan mieheni kanssa kävimme Ikeasta hakemassa yhtä sun toista asuntoon. Kävimme myös yhdessä ihmettelemässä mihin olen muuttanut. Parin päivän jälkeen O lähti suunnitelman mukaisesti takaisin kotiin Suomeen, loma oli ohi ja ikävä iski, kovaa.

Ikeassa meillä oli jo pieniä vaikeuksia saada kaikki mahtumaan 
Tämän uuden seikkailun aiheuttaman stressin lauetessa tuli tietenkin flunssa. Ensimmäisen viikonlopun Tukholmassa sen jälkeen että O lähti makasin kipeänä tuijottamassa netflixiä ja tunsin itseni sanoja säästelemättä tyhmäksi ja yksinäiseksi. Kyseenalaistin miksi olin tullut ja oliko tämä tämän arvoista. Onneksi ihana ystäväni tuli maanantai iltapäivänä piristämään minua ja helpottamaan koti-ikävää. Aloitin työt viikko muuton jälkeen ja oli ihanaa että oli tuttu naama kotona ensimmäisten työpäivien jälkeen, tuntui ehkä hieman helpommalta. En pysty sanoin kuvaamaan miten paljon helpommalta kaikki tuntu kun oli jotakin niin rakasta ja tuttua kaiken uuden keskellä. ♥


Töiden aloittaminen ja omien paperiasioiden selvittäminen ovat vieneet niin paljon voimia näiden viikkojen aikana ettei ole jaksanut tehdä mitään muuta vapaa-ajalla kun nukkua ja tuijottaa tv-sarjoja. Nyt en kuitenkaan enää odota kun id-korttiani jonka jälkeen saan loput byrokraattiset asiat suoritettua (jee!!). Kyllä asioita on vieläkin kesken. 

Näiden 27 ensimmäisen päivän aikana olen myös käynyt jo kertaalleen kotona Suomessa viikonlopun. Olen saanut kunnian toimia kaasona rakkaalle ystävälleni ja vietimme sinä viikonloppuna hänen polttareita. Polttarit olivat mielestäni onnistuneet ja oli ihanaa saada käydä kotona vaikka hyvin lyhyesti kotona olin. Tukholmaan takaisin lähteminen ei myöskään ollut niin hirveää kun pelkäsin että se olisi.


Viimeisen viikon ajan olen tehnyt pelkästään töitä, samoissa kuvioissa menee myös tämä viikko. Nyt viikonloppuna tulen kuitenkin taas kotiin Suomeen käymään, JEE! 

♡ - Tanja