tiistai 19. syyskuuta 2017

Breaking the comfort zone

Mukavuusalue. Kun kaikki on mukavaa ja kivaa, tuttua ja turvallista, ei yllätyksiä arjessa.
Siihen vaipuu nopeasti ilman että edes oikeastaan huomaa, autopilotti on päällä, mitään ei tee siksi että sitä oikeasti haluaa tehdä vaan siksi että niin on aina tehnyt. 

Nyt kun mietin ja pohdin itseäni, olen aina tykännyt että tuttu ja turvallinen on hirmu tylsää. Nyt kun pysähdyn miettimään niin en ihmettele ollenkaan miksi on ollut niin eksynyt ja turhautunut olo viimeiset vuodet. Mikään ei ole haastanut, kaikki on ollut tuttua, turvallista ja mukavaa. 
Mutta nyt ei kyllä enää ole! Ei ole tuttua, turvallista tai mukavaa. On uutta, uutta, ja uutta. Suoraan sanottuna on kyllä jo aika uutuus-ähky. 

Olin henkisesti yrittänyt valmistautua tänne Ruotsiin muuttamiseen, olin valmistautunut siihen miten töissä tunnen itseni tyhmäksi ja osaamattomaksi. On tämä kuitenkin ollut ihmeellistä, ärysttävää, turhauttavaa ja hämmentävää. Byrokratia ei ole ystäväni, ei varmaan missään, ei myöskään täällä. Mutta byrokratiaan olin yrittänyt henkisesti valmistautua, silti yhtä kamalaa paperisotaa.

Mihin en ollut ehkä valmistautunut oli se kaikki muu... Kun ruokakaupassa käyminen on ahdistavaa sillä et löydä mitään tuttua (paitsi Santa Marina taco/tortilla osasto), laskuja ei makseta samalla tavalla kun suomessa (?!), ovet pitää lukita avaimella ulkopuolelta, eksyminen joka kerta kun yrität pyöräillä kotiin.. Kun tuntee itsensä tyhmäksi ja turistiksi 99% ajasta... alkuun se huvitti nyt kun on mennyt kaksi kuukautta niin ei kyllä naurata enää.
Esimerkiksi viime perjantaina oli työpaikan juhlat, ensin minulla oli paniikki mitä pukea päälleni, sitten en meinannut löytää itse paikkaa ja kun sinne lopuksi löysin niin totesin että juomalista oli aikamoista hepreaa ja join vodka-battreya ne pari drinksua mitä join. Oli hieman hämmentävää, pakko myöntää.

Monta kertaa olen miettinyt että olisiko tämä tullut tehtyä jos olisin tiennyt näistä fiiliksistä ja kaikesta, en tiedä, mutta ihan sama täällä ollaan!

Ensi viikolla tulee kaksi kuukautta siitä että muutin, onhan asiat helpottunut, en soittele enää mammalle ja O:lle ihan yhtä monta paniikkisoittoa. Enään ei töihin meneminen jännitä samalla tavalla ja ruokakaupassa käyminenkin onnistuu kun vaan ensin suunnittelee mitä sieltä hakee. Mamma oli täällä viime viikonlopun, oli aivan ihanaa saada kierrellä kaupunkia ja höpistä kaikkea tyhmää! Koti-ikävä tuli sunnuntaina kun mamma lensi kotiin, mutta enhän ole ollut kotona kohta kolmeen viikkoon, ihmekös tuo. Olen kun pieni lapsi ja lasken päiviä torstaihin kun pääsen taas omalle sohvalle O:n kainaloon rapsuttamaan nuuttia. 3 työvuoroa enää!

Minä olen rikkonut oman mukavuusalueeni, itseasiassa räjäyttänyt sen. Mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen ei ole mukavaa, kuuluukin tuntua ikävältä alkuun. Karu totuus on että minulla on täällä ainoastaan työ, ja sali. Olen vitsaillut että parhaat kaverini Ruotsissa on viaplay, netflix ja cmore. On ollut lukemattomia iltoja kun olen itkenyt ja syönyt hirmuisia määriä sipsejä, tunnesyöppö kun olen. Mutta täällä ollaan, olen tyytyväinen päätökseeni lähteä tänne ja suurimman osan ajasta osaan jopa jo nauttia täällä olemisesta.

♡ Tanja

torstai 7. syyskuuta 2017

Olen menossa alle vuoden päästä naimisiin!

Oli tarkoitus tehdä tämä kirjoitus jo häiden vuosipäivänä, mutta se tuli ja meni, jonkun aikaa sitten. Tässä kun on ollut hieman kaikkea enkä ole jaksanut/ehtinyt kirjoittamaan niin paljoa kun olisin toivonut. Nyt kuitenkin rakkaan ystäväni häiden jälkimainingeissa, kaason pestistä suoriuduttuani, tuntuu oikealta julkaista tämäkin teksti.

Todennäköisesti lukijakuntani koostuu suurimmaksi osaksi ihmisistä jotka tietävät ja tuntevat minut ja O:n. Kaikki eivät ehkä kuitenkaan tiedä miten meidän tarinamme sai alkunsa, minun sohvaltani (kyllä, kaikki on mahdollista).

Me olemme tavanneet noin kolme ja puoli vuotta sitten. Olimme kavereiden kanssa menossa keikalle jota ennen istuimme minun luonani jännittämässä lätkän MM pronssiottelua. Sattumoisin yksi kaverin kaveri ei päässytkään ja oli myynyt lippunsa eteenpäin, O:lle. O tuli tietenkin myös minun luo ennen keikkaa. Siinä me tutustuttiin sohvallani istuen höpisten kaikesta ihmeellisestä. Tästä illasta on nyt kulunut 3,5 vuotta. Olemme periaatteessa asuneet yhdessä siitä asti että tutustuimme. Sohva myytiin sillä se ei sopinut uuden kotimme sisustukseen, mutta O on roikkunut mukana arjessani. Myöskin aikoina jolloin en itsekään tahtonut jaksaa kaikkea myllerrystä, ja alle vuoden päästä hänestä tulee minun aviomieheni, jaiks!

Elämämme on yhtä arjen seikkailua yhdessä. O jäi Vantaalle yksinhuoltajaksi koirallemme, ja kukilleni, minun muuttaessa Tukholmaan. Ainoana toiveena hänellä oli muuttoni suhteen, että tulisin kotiin pari kuukautta ennen häitä, jottei kaikki järjestely jäisi hänelle. Ikävä on välillä järkyttävä mutta kiitollisuus ettei hän vastustanut muuttoani tänne on sanoin kuvaamattoman suuri. ♥

Tarinamme ei ole perinteisin, mutta se on meidän, niin haluan myös että meidän häät ovat - meidän. 
Juhlat meidän kahden rakkaudesta. Ällöä, mutta kun nyt kerran tehdään niin tehdään sitten kunnolla.

Suunnittelut ovat ja aloitettu ja kirjoittelen niistä enemmän kunhan vielä pari tärkeää palasta saadaan paikoilleen.

♡ - Tanja

maanantai 21. elokuuta 2017

Ensimmäiset 27 päivää Tukholmassa

27 päivää sitten olin hermoraunio, itkin ja nauroin. Yritin epätoivoisesti pakata, vaan repiäkseni laukut auki uudestaan aloittaakseni taas alusta. Kauhistutti ja vatsa oli ihan täynnä perhosia, jännitti niin paljon että oksetti. Itketti jättää koira äidin hoivaan ja lähteä kohti tuntematonta. Onneksi en kuitenkaan yksin ollut, O lähti muuttomatkalle mukaan.

Fiilikset lähteä Suomesta oli järkyttävät, tuntui isolta hypyltä tuntemattomaan. Kun lähdin en tiennyt mitään muuta kun että seuraavana päivänä saisin allekirjoittaa vuokrasopimuksen ja saisin asunnon avaimet. En tiennyt koska työt alkavat tai koska saan seuraavan palkan. Asunnostakin tiesin vain että se olisi 44 neliötä ja osoitteen.

Näin 27 päivää myöhemmin muistan nuo tunteet kun se olisi ollut eilen. Paljon on ehtinyt tapahtua näiden päivien aikana. 

Asunto oli heti alkuun todella iloinen yllätys! Tuntuu juuri remontoidulta ja on kivalta alueelta. Töihin pääsen pyörällä vartissa, lähes naapurissa on pohjoismaiden suurin kauppakeskus ja lähellä on sekä juna, raitiovaunu että tunnelbana. 10 min kävelymatkan sisällä on myös niin monta kuntosalia etten ole vieläkään saanut valittua mihin haluaisin ottaa jäsenyyden, valinnan vaikeus. Ihanan tulevan mieheni kanssa kävimme Ikeasta hakemassa yhtä sun toista asuntoon. Kävimme myös yhdessä ihmettelemässä mihin olen muuttanut. Parin päivän jälkeen O lähti suunnitelman mukaisesti takaisin kotiin Suomeen, loma oli ohi ja ikävä iski, kovaa.

Ikeassa meillä oli jo pieniä vaikeuksia saada kaikki mahtumaan 
Tämän uuden seikkailun aiheuttaman stressin lauetessa tuli tietenkin flunssa. Ensimmäisen viikonlopun Tukholmassa sen jälkeen että O lähti makasin kipeänä tuijottamassa netflixiä ja tunsin itseni sanoja säästelemättä tyhmäksi ja yksinäiseksi. Kyseenalaistin miksi olin tullut ja oliko tämä tämän arvoista. Onneksi ihana ystäväni tuli maanantai iltapäivänä piristämään minua ja helpottamaan koti-ikävää. Aloitin työt viikko muuton jälkeen ja oli ihanaa että oli tuttu naama kotona ensimmäisten työpäivien jälkeen, tuntui ehkä hieman helpommalta. En pysty sanoin kuvaamaan miten paljon helpommalta kaikki tuntu kun oli jotakin niin rakasta ja tuttua kaiken uuden keskellä. ♥


Töiden aloittaminen ja omien paperiasioiden selvittäminen ovat vieneet niin paljon voimia näiden viikkojen aikana ettei ole jaksanut tehdä mitään muuta vapaa-ajalla kun nukkua ja tuijottaa tv-sarjoja. Nyt en kuitenkaan enää odota kun id-korttiani jonka jälkeen saan loput byrokraattiset asiat suoritettua (jee!!). Kyllä asioita on vieläkin kesken. 

Näiden 27 ensimmäisen päivän aikana olen myös käynyt jo kertaalleen kotona Suomessa viikonlopun. Olen saanut kunnian toimia kaasona rakkaalle ystävälleni ja vietimme sinä viikonloppuna hänen polttareita. Polttarit olivat mielestäni onnistuneet ja oli ihanaa saada käydä kotona vaikka hyvin lyhyesti kotona olin. Tukholmaan takaisin lähteminen ei myöskään ollut niin hirveää kun pelkäsin että se olisi.


Viimeisen viikon ajan olen tehnyt pelkästään töitä, samoissa kuvioissa menee myös tämä viikko. Nyt viikonloppuna tulen kuitenkin taas kotiin Suomeen käymään, JEE! 

♡ - Tanja

maanantai 7. elokuuta 2017

Miksi muutin Tukholmaan?

Aloitetaan siitä että minulla oli Suomessa kaikki hyvin, tämä ei ollut mikään uusi minä - uusi elämä tempaus. Minulla on ihana perhe ja parhaat rakkaat ystävät, vakituinen työpaikka sekä ihanat kollegat, kaunis koti (olen toki hieman puolueellinen tässä asiassa) ja omat arkiset rutiinit. Ehkä liiankin hyvin (jos mahdollista?), ehkä olin liian syvällä mukavuusalueella. Mikään ei enää tuntunut arjessa haastavan.

Äitienpäivänä kun mammani näytti minulle lehdestä Karolinska institutet:in ilmoitusta rekrytointitapahtumasta Helsingissä ajattelin, miksi ei? Menin käymään tapahtumassa ja siitähän pyörät lähtikin pyörimään. Nyt kolme kuukautta myöhemmin olen jo täällä!

Ne jotka minut tuntevat tietävät, että olen jo pitkään halunnut asua ulkomailla. Olen myöskin leikkinyt toistuvasti ajatuksella ruotsiin tai norjaan työskentelemään lähtemistä. Koen että sairaanhoitajan työssä yksi parhaimpia puolia on, että sitä voi tehdä lähes missä tahansa. Innostuin myös hyvin paljon ajatuksesta päästä käyttämään arjessani taas äidinkieltäni, ruotsia. Ruotsin kielen taitoni on ruostunut vuosien myötä, valitettavasti. Olen suomenruotsalainen mutta opiskelin suomeksi sairaanhoitajaksi jonka jälkeen arki-kieleni valitettavasti on vaihtunut lähes kokonaan suomeksi.

Tietenkin mietin myös muuttoa ja mahdollisuutta työskennellä Karolinskassa ammattini kannalta. Onhan tämä uskomaton kokemus, saada kokea miten työskennellään toisessa kulttuurissa. Onko parempaa tapaa haastaa itseään ammatillisesti? Olen aina kokenut itse olevani kunnianhimoinen ihminen ja en ehkä omassa työssäni Suomessa oikein nähnyt enää miten ammatillisesti pystyisin kasvamaan, olin juuttunut paikoilleen. Nyt sitten revin itseni ylös juurineen kaikkineen...  


Tietenkin keskustelin myös paljon perheeni ja ystävieni kanssa. Laskimme ja pohdimme miten tämä mahdollisesti olisi mahdollista. Kaikki palaset vaan jotenkin loksahti kohdalleen ja siitä alkoi asioiden selvittely, lupien hakeminen jne. Onneksi minulla on kotona maailman parhaat tukijoukot ja ihana mies jotka tukevat minua ja kannustavat tällä matkallani. He olivat yksi suurin syy miksi en halunnut lähteä mutta yksi suurimmista syistä miksi tiedän pystyväni tähän.

Loppujen lopuksi en enää keksinyt mitään hyvää syytä miksi en lähtisi. Haastattelussa minulle tehtiin selväksi että minut tänne halutaan, töistä sain virkavapaata, mies lupasi kestää itkupotku-puheluni ja hoitaa koiraamme, ystävät kaikki kertoivat miten tulevat minua tapaamaan ja itse olen varma että ammatillisesti tulen kasvamaan vain paremmaksi hoitajaksi tämän myötä. Joten täällä nyt ollaan oltu reilu viikko.

Tunteet heittävät kuperkeikkaa kokoajan, vieläkin, mutta sehän kuuluu vaan muutosprosessiin!

♡ Tanja 

lauantai 5. elokuuta 2017

Hellurei!

Täällä kirjoittelee 26 vuotias naikkonen. Olen pitkään miettinyt, että haluaisin mahdollisesti jakaa ajatuksiani blogin muodossa. En ole kuitenkaan saanut tehtyä asialle aikaisemmin mitään. Osittain olen vierastanut kirjoittamista suomeksi, kiitos parin ystäväpiiriin kuuluvan kielipoliisin, toisinaan taas tuntunut ettei vaan aika riitä. MUTTA nyt olen päättänyt rohkeasti vaan kokeilla!

Olen muuttanut reilu viikko sitten Tukholmaan, Solnaan. Asustelen täällä Tukholmassa yksin. Perheeseeni kuuluu kuitenkin myös tuleva mieheni sekä neljävuotias jääräpää jackrusselli. He jäivät kuitenkin Suomeen asustelemaan. Suunnitelmana on että lennellään edestakaisin aina kun on mahdollista.

Tervetuloa mukaan seuraamaan seikkailujani! 


♡ Tanja