maanantai 7. elokuuta 2017

Miksi muutin Tukholmaan?

Aloitetaan siitä että minulla oli Suomessa kaikki hyvin, tämä ei ollut mikään uusi minä - uusi elämä tempaus. Minulla on ihana perhe ja parhaat rakkaat ystävät, vakituinen työpaikka sekä ihanat kollegat, kaunis koti (olen toki hieman puolueellinen tässä asiassa) ja omat arkiset rutiinit. Ehkä liiankin hyvin (jos mahdollista?), ehkä olin liian syvällä mukavuusalueella. Mikään ei enää tuntunut arjessa haastavan.

Äitienpäivänä kun mammani näytti minulle lehdestä Karolinska institutet:in ilmoitusta rekrytointitapahtumasta Helsingissä ajattelin, miksi ei? Menin käymään tapahtumassa ja siitähän pyörät lähtikin pyörimään. Nyt kolme kuukautta myöhemmin olen jo täällä!

Ne jotka minut tuntevat tietävät, että olen jo pitkään halunnut asua ulkomailla. Olen myöskin leikkinyt toistuvasti ajatuksella ruotsiin tai norjaan työskentelemään lähtemistä. Koen että sairaanhoitajan työssä yksi parhaimpia puolia on, että sitä voi tehdä lähes missä tahansa. Innostuin myös hyvin paljon ajatuksesta päästä käyttämään arjessani taas äidinkieltäni, ruotsia. Ruotsin kielen taitoni on ruostunut vuosien myötä, valitettavasti. Olen suomenruotsalainen mutta opiskelin suomeksi sairaanhoitajaksi jonka jälkeen arki-kieleni valitettavasti on vaihtunut lähes kokonaan suomeksi.

Tietenkin mietin myös muuttoa ja mahdollisuutta työskennellä Karolinskassa ammattini kannalta. Onhan tämä uskomaton kokemus, saada kokea miten työskennellään toisessa kulttuurissa. Onko parempaa tapaa haastaa itseään ammatillisesti? Olen aina kokenut itse olevani kunnianhimoinen ihminen ja en ehkä omassa työssäni Suomessa oikein nähnyt enää miten ammatillisesti pystyisin kasvamaan, olin juuttunut paikoilleen. Nyt sitten revin itseni ylös juurineen kaikkineen...  


Tietenkin keskustelin myös paljon perheeni ja ystävieni kanssa. Laskimme ja pohdimme miten tämä mahdollisesti olisi mahdollista. Kaikki palaset vaan jotenkin loksahti kohdalleen ja siitä alkoi asioiden selvittely, lupien hakeminen jne. Onneksi minulla on kotona maailman parhaat tukijoukot ja ihana mies jotka tukevat minua ja kannustavat tällä matkallani. He olivat yksi suurin syy miksi en halunnut lähteä mutta yksi suurimmista syistä miksi tiedän pystyväni tähän.

Loppujen lopuksi en enää keksinyt mitään hyvää syytä miksi en lähtisi. Haastattelussa minulle tehtiin selväksi että minut tänne halutaan, töistä sain virkavapaata, mies lupasi kestää itkupotku-puheluni ja hoitaa koiraamme, ystävät kaikki kertoivat miten tulevat minua tapaamaan ja itse olen varma että ammatillisesti tulen kasvamaan vain paremmaksi hoitajaksi tämän myötä. Joten täällä nyt ollaan oltu reilu viikko.

Tunteet heittävät kuperkeikkaa kokoajan, vieläkin, mutta sehän kuuluu vaan muutosprosessiin!

♡ Tanja 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti